Muisteluja ja muisteluiltoja

Muisteluita ja tarinoita voi lähettää seuralle myös sähköpostitse osoitteeseen: sakylankotiseutuyhdistys(@)gmail.com.  Kirjoituskoneella tai käsin kirjoitettuja tekstejä otetaan myös vastaan ja niitä voi lähettää osoitteeseen: Säkylä-seura, Hyypyntie 99, 27800 Säkylä. Topoteekki on verkkoarkisto, mihin digitoimme säkyläistä elämänmenoa.

Mainitse muistelun tai tarinan yhteydessä ainakin milloin (vuosikymmenkin riittää) ja missä (esimerkiksi kylä) tapahtumat ovat tapahtuneet. Liitä tekstin yhteyteen myös omat yhteystietosi.

Säkylä-seura pidättää oikeudet tekstien muokkaamiseen ja/tai lyhentämiseen. Säkylä-seuralla on oikeudet julkaista tekstejä Internet-sivuillaan ja myöhemmin painetussa muodossa. Säkylä-seura päättää julkaistavista teksteistä, jotka julkaistaan aina kirjoittajan/muistelijan omalla nimellä.

 

Korvenkylän elämää 1940-luvulla

Muistelmat / Erkki Niemi (s. 1934)

Ruokahuolto

Pienviljelijäperheen elämä 1940-luvun maalaiskylässä oli hyvin omavaraista. Sodasta johtuvan pulan takia kaupoista ei paljon tavaraa löytynyt, mutta myös pienten rahatulojen takia jouduttiin tekemään monet asiat omin voimin kotona. Vanhempieni pientila tuotti myytäväksi maitoa ja kananmunia. Niistä saatiin melkein kaikki meidän taloutemme rahatulot. Vilja meni omiin tarpeisiin ja oman karjan rehuksi. Myöhemmin alettiin viljellä myös sokerijuurikasta, josta saatiin lisätuloja. Omasta takaa saatiin myös voi, jota tuli meijeristä kilon tai kahden paketteina pari kertaa kuussa. Voin saanti oli rajoitettua, joten sitä tehtiin itse lisää, mutta salaisesti. Osa maidosta kuorittiin omalla käsin veivattavalla separaattorilla. Saatu kerma hapatettiin isossa saviruukussa ja kirnuttiin puukirnussa voiksi.

Omaa tuotantoa olivat myös perunat, kananmunat ja sianliha sekä jauhot ja ryynit, joita teetettiin myllyssä pari kertaa vuodessa. Suosittua ruokajuomaa oli pitkäpiimä, jota hapatettiin kotona omasta maidosta. Myös tuorejuustot, eli juoksutinjuusto ja piimäjuusto tehtiin kotona . Kesällä syötiin usein välipalaksi talkkunaa eli piepoa, jota saatiin, kun lautaselliseen piimää sekoitettiin talkkunajauhoa. Talkkunajauhokin jauhatettiin itse omassa saunassa idätetyistä jyvistä. Pääsiäiseksi tehtiin omatekoisista maltaista mämmiä, jonka taikinan imellyttämisessä isoäiti oli mestari. Mämmi paistettiin koivuntuohesta taitelluissa ropposissa.

Tuvassa oli iso alaosastaan kaakeloitu muuri käsittäen puuhellan ja leivinuunin. Leivinuuni lämmitettiin lauantaisin metrin pituisilla koivuhaloilla. Yleensä äiti leipoi hiivaleipää eli ”kakkoa” viikon tarpeiksi ja lisäksi vehnäpullaa. Kerran vuodessa leivottiin isohko erä rukiisia reikäleipiä. Taikina hapatettiin puisessa taikinatiinussa. Reikäleivät pantiin kuivumaan vartaisiin ja vartaat nostettiin tuvan katonrajassa oleviin koukkuihin.

Keittiössä tarvittava vesi saatiin omasta kaivosta. Navettaan vesi saatiin pumpulla, jonka imuputki kulki maan alla kaivoon. Heinäpellolla kuumana kesänä tarvittiin runsaasti juotavaa. Sitä varten tehtiin kotitekoista kaljaa, jonka yleensä valmisti isoäiti perinteisen reseptin mukaan. Vapuksi tehtiin kotitekoista simaa, kunhan sitruunoita taas pari vuotta sodan päättymisen jälkeen oli saatavana.

Liharuoka oli pääasiassa sianlihaa. Kerran vuodessa otettiin kasvattavaksi oma porsas, joka teurastettiin syksyllä. Paloiteltu liha suolattiin puutiinuun, jossa se säilyi aitassa koko vuoden tarpeiksi. Osa käytettiin kuitenkin tuoreeltaan ja makkaraksi. Makkaran teossa äidillä oli usein apuna Frake-sedän vaimo Aino. Jos lehmä synnytti sonnivasikan, se tavallisesti teurastettiin ja siitä keitettiin mm. ”alatoopia” eli lihahyytelöä. Viipaleina paistettu siankylki ja keitetty sianliha olivat talven tavanomaista ruokaa. Myös klimppisoppaa keitettiin usein.

Tiettyinä vuodenaikoina oli saatavissa tuoreita silakoita. Kalastajat tulivat rannikolta ja pysäköivät kuorma-autonsa kylänraitille ja ilmoittivat torvensoitolla saapumisestaan. Silloin kaikki emännät riensivät ostamaan hopeakylkistä silakkaa. Myyjä punnitsi kalat puntarin koukussa riippuvassa verkkokassissa. Silakkalaatikko ja halsterissa hiillostetut silakat olivat tavallisimmat ruokalajit, mutta osa kaloista suolattiin myöhempää käyttöä varten ja syötiin sellaisinaan perunan kanssa. Myös Pyhäjärvestä saivat kalastajat monenlaista kalaa, joita oli silloin tällöin kaupan. Meillä oli tapana säilöä särkiä suolakaloiksi. Kylän läpi hiljalleen virtaavasta Pyhäjoestakin saatiin keväällä kutuaikana haukea vaihteluksi ruokavalioon. Onkimalla, uistelemalla ja vieterikoukkuja käyttäenkin koetettiin kalaa saada. Joesta saatiin myös rapuja ennen kuin rapurutto pilasi vedet. Niitä ei syöty itse, vaan pyydystettiin myyntiin.

 

Vaatehuolto

Lampaista saatiin villaa ja pellolla kasvatettiin pellavaa. Niistä kehrättiin lankaa ja siitä kudottiin kankaat, pöytäliinat ja ikkunanverhot. Villalangasta neulottiin (”kudottiin”) villapaidat, sukat ja lapaset. Kankaasta ommeltiin ompelukoneella alusvaatteita, housuja ja puseroita. Vanhoja tarpeettomiksi käyneitä vaatteita purettiin ja kankaanpaloista ommeltiin uusia vaatteita. Riepumatot kudottiin kotona kangaspuissa käyttäen kuteina vanhoista vaatteista leikattuja suikaleita. Kengät teetettiin suutarilla, jos sattui olemaan nahkaa omasta takaa. Kerran meillä teurastettiin lehmä, jonka nahan isä vei Loimaalle nahkatehtaalle parkittavaksi ja minulle suutari teki nauhakengät, joiden nahkapohjat oli naulattu puupinneillä. Nahkapohjia piti huoltaa usein voitelemalla niitä anturaöljyllä.

 

Mylly ja saha

Korvessa oli kaksikin myllyä, joiden rakentamisesta ja ylläpidosta huolehtivat tilanomistajaosakkaat. Ylinen mylly oli aivan kotini lähellä. Aikaisemmin 1920-luvulla oli myllärinä ollut isoisäni, Niemen pappa Erland, mutta varhaislapsuuteni aikana sitä hoiti Suomisen Oskari ja nuoruuteni aikana Juholan Arvo. Korven myllyissä jauhettiin pääosin kuorimatonta kauraa karjan rehuksi. Oli myllyssä tosin kuorimakonekin leipäviljan jauhamiseen, mutta yleensä leipäjauhot ja ryynit käytiin teettämässä naapuripitäjässä Vampulan sihtimyllyssä, jossa oli hienommat laitteet jauhojen seulomisineen. Siitä huolimatta kaurapuurossa oli kuitenkin usein akanoita, joita joutui poistamaan suustaan lautasen reunalle.

Myllyn vieressä oli erillinen saharakennus, jossa oli sirkkelisaha. Talvella rekikelien aikaan metsänomistajat toivat tukkejaan maantien ja sahan väliselle laanille. Kevääseen kuului olennaisena sirkkelisahan jaksottainen sirinä ja sahatun puun pihkainen tuoksu. Saha sai käyttövoimansa polttomoottorista, joka oli Rosenlewin Porissa valmistama kaksitahtinen hehkukuulamoottori. Sahatut laudat pinottiin kuivumaan harvarakenteisiin tapuleihin siten, että pikkupojat mahtuivat kiipeilemään tapulin sisuksiin.

Sahausjätteinä tuli kelteitä polttopuuksi ja rimoja, joista oli hyvä veistellä jousipyssyn nuolia ja askarrella kaikenlaista muuta, kuten leikkiautoja. Mäntytukeista varissut kaarna oli oivallista raaka-ainetta kaarnaveneiden veistelyyn. Sahan takana, myllyn alajuoksulla oli suosittu uintipaikka. Jäiden lähtö joesta huhtikuussa oli tärkeä tapahtuma, jota oli hauska seurata ja joka viritti keväiseen tunnelmaan. Jäälauttoja tyrkittiin liikkelle, uskaltautuipa joku seilaamaankin jäälautan kanssa. Myllyn padon eli ”tammen” yli virtasi silloin vuolas kohiseva koski.

 

Maanviljely

Toukokuussa isä äesti pellot hevosen vetämällä lapiorullaäkeellä. Viljakasvien kylvö tehtiin jo siihen aikaan hevosen vetämällä kylvökoneella. Sitä ennen siemenvilja peitattiin, eli päällystettiin torjunta-aineella, joka esti kasvitauteja. Isä rakensi vanhasta puutynnyristä peittauslaitteen varustamalla sen akselilla ja kammella. Kylvön jälkeen pelto vielä jyrättiin hevosen vetämällä puujyrällä.

Lapsuudessani ruvettiin viljelemään myös sokerijuurikasta lantun ja turnipsin ohella. Näitä juurikasveja lapset pantiin harventamaan ja niistä rikkaruohoja kitkemään kesäkuussa koulujen päätyttyä. Me pojat harvensimme ja kitkimme sormin kontallaan liikkuen. Se ei ollut kesän hauskimpia tehtäviä. Maatalouskerhoon liityttyäni minulla oli kesäisin oma noin kolmen aarin sokerijuurikaspalsta, josta sain myyntitulot itselleni.

Siemenperunat pantiin hyvissä ajoin keväällä itämään idätyslaatikoihin. Isommat siemenperunat halkaistiin veitsellä ennen istutusta. Toukokuun ja kesäkuun vaihteen tienoilla seurasi perunan istutus. Isä ajoi äestettyyn peltoon hevosella ja peruna-auralla vaot, joihin me muut sitten istutimme siemenperunoita 25 cm välein. Niitä kannettiin pärekoreissa. Istutuksen jälkeen vaot ajettiin umpeen samalla auralla ja lanattiin tasaisiksi. Myöhemmin kesällä, kun perunan varret jo olivat kasvaneet, perunapenkit mullitettiin uudelleen peruna-auralla.

Heinäkuussa alkoi heinänteko. Heinää piti saada riittävästi lehmien ja hevosen ravinnoksi. Meillä oli käytettynä ostettu Osborne-niittokone, jota yksi hevonen kykeni vetämään. Sillä isä kaatoi timoteista ja apilasta koostuvat heinät nurin, kun oli odotettavissa poutasäätä. Kun heinä oli pari päivää kuivahtanut maassa, alettiin sitä laittaa seipäille kuivumaan. Teroitetut noin 2,5 metriä pitkät heinäseipäät kannettiin tai ajettiin rattailla karheiden luo. Yhden henkilön tehtävänä oli tehdä rautakangella reikiä maahan ja lyödä seipäitä niihin pystyyn. Yleensä kaksi henkilöä sitten nosteli hangoilla heiniä seipäälle, aluksi seipäässä puolen metrin korkeudessa olevan tapin varaan. Kun seiväs oli puolillaan, laitettiin seipäässä olevaan reikään ylätappi, jotta heiniin jäisi ilmarako kuivumista helpottamaan.

Kun poutasäätä oli jatkunut pari viikkoa, voitiin heiniä ruveta kokoamaan suuliin suojaan. Hevosen vetämää kärryä, siirrettiin seipäältä toiselle. Toinen mies, isä tai usein isoveli Eero nosteli hangolla heinät seipäältä kärryyn. Vahva mies tyhjensi yhden seipäällisen noin neljällä hangollisella. Minä nuorempana olin kuorman päällä tasoittaen ja tallaten heiniä tiukempaan. Tämä oli aika vaarallista työtä, kuorman päältä olisi voinut horjahtaa ja pudota, varsinkin hevosen lähtiessä liikkeelle. Ajatuskin mahdollisuudesta pudota terävän seipään kärkeen hirvittää näin jälkeenpäin. Jos matka suuliin oli pitkä, laitettiin kuorma kovasti kukkuroilleen ja köytettiin lopuksi kiinni heittämällä köysi sen ylitse. Sitten ajettiin suuliin, minä kuorman päällä makaillen. Kauimpana olevilla pelloilla heinät ajettiin siellä oleviin latoihin. Alkoi kuorman purku heinäkasaan eli riittaan, taas sitä tasoitellen ja tiukempaan talloen. Se ei ollut hauskaa, sillä kuiva heinä pölisi ja kutittavaa roskaa tarttui hikiseen ihoon. Lopuksi kerättiin vielä seipäät talteen ja haravoitiin rippeet hevosharavalla.

Elo-syyskuun aikana korjattiin viljasato. Lapsuusaikanani vilja kaadettiin vielä viikatteella. Ohra, vehnä ja kaura laitettiin seipäälle samalla tavalla kuin heinäkin. Ruis sidottiin perinteiseen tapaan lyhteiksi ja pystytettiin kuhilaiksi. Muutaman vuoden kuluttua, kun isäkin oli jo kuollut, Eero osti käytetyn elonkorjuukoneen. Se toimi samaan tapaan kuin niittokone, mutta se luovutti kaadetun viljan pellolle pikku kasoiksi, joista se voitiin hangolla nostaa seipäille. Se helpotti ja nopeutti sadonkorjuuta kovasti, sillä viikatteella niittäminen aamusta iltaan oli raskasta työtä. Kun viljat olivat seipäillä kuivahtaneet, ne koottiin suuliin samaan tapaan kuin heinät, tai niitä tuotiin vasta puintipäivänä suoraan puimakoneelle, jos säät sallivat ja väkeä oli tarpeeksi käytettävissä.

Syksyinen puintipäivä oli iso tapaus talossa, silloin monia kyläläisiä oli päivätöissä. Frake-setäni toimi aina konemestarina. Yksi tai kaksi nosteli hangoilla viljaa tappurin syöttöpöydälle, yksi syötti viljaa varstakelaan, yksi vaihtoi säkkejä, joihin jyvät valuivat, yksi nosteli hangolla pahnoja kasaan eli ”riittaan” ja yksi oli riitan päällä tasaamassa ja tallomassa sitä tiukempaan. Isoäidilläni oli tapana huolehtia akanoiden eli ”ruumenten” pois siirtämisestä. Illalla väki kävi saunassa ja illalliseksi tarjottiin tavallisesti klimppisoppaa. Saunan jälkeen väki istuskeli vielä tuvassa tarinoiden vanhoista ajoista, usein kerraten jo moneen kertaan kuultuja hauskoja sattumuksia kylällä. Tupakasta oli sodan aikana kova pula ja kerran tällaisen tarinaillan päätteeksi Salmisen Nikolai sai palkakseen tahkonkiven kokoisen kiekon kessutupakkaa, joka oli löytynyt äidinisän, Knuutilan Juhon jäämistönä saunan vintiltä. Kylläpä Nikolain silmät kirkastuivat!

Perunannostoaikaan syyskuun lopulla lapset saivat koulusta perunannostolomaa, sillä perunamaalla tarvittiin monta henkilöä työhön. Ensin niitettiin perunan naatit. Sitten isä ajoi hevosvetoisella perunannostokoneella, poimijat keräsivät paljastuneet perunat pärekoreihin, jotka tyhjennettiin kangassäkkeihin. Pikkuperunat ja muut epäkurantit perunat heitettiin eri koriin rehuna käytettäviksi. Perunasäkit kuljetettiin hevoskärryillä maakellarin päälle, jossa olevasta aukosta ne voitiin kaataa sisään eri laareihin. Joskus ei perunnanostokonetta voitu käyttää, jolloin jouduttiin turvautumaan vanhaan keinoon ja noukittiin ne käsikuokkia apuna käyttäen. Perunannoston jälkeen oli tapana polttaa kuivat naatit. Siitä levisi kylälle mukava savun haju. Naattinuotion tuhkaan oli hauska laittaa peltoon unohtuneita perunoita paistumaan. Niihin paistui kova karstainen kuori, mutta sisuksesta tuli maistuva välipala.

Sokerijuurikkaat, lantut ja turnipsit nostettiin siihen aikaan käsin ja laitettiin suoriin riveihin makaamaan. Petkeleellä hakattiin sitten naatit poikki tarkkaan oikeasta kohdasta ja juurikkaat kerättiin aumoihin. Sokerijuurikkaat kuormattiin myöhemmin kuorma-autoon tehtaalle vietäviksi ja muut juurekset säilöttiin usein aumoihin peittämällä ne pahnoilla ja mullalla, jotka estivät niiden paleltumisen talvella. Syksyn viimeisiä peltotöitä oli kyntäminen. Auran vetämiseen tarvittiin kaksi hevosta. Koska myös naapurissa Jussilassa oli vain yksi hevonen, kynnettiin kummallakin tilalla vuorotellen hevosta naapurista lainaten. Kyntäjä ohjasi auraa kaksin käsin kävellen sen perässä vakoa pitkin.

 

Metsästys harrastuksena

Talvella isä harrasti metsästystä. Kettuja metsästettiin lippusiimalla, haaskalta ampumalla ja nykyisin kielletyillä ketunraudoilla. Haaskalta ampuminen tapahtui saunan parvelta. Haaskaan laitettiin teurasjätettä ja se sijoitettiin pellolle noin 40 metrin päähän saunasta. Isä meni kuutamoyönä saunan parvelle makailemaan ja tarkkailemaan peltoaukeaa ja ketun saapumista pienestä luukusta haulikko valmiina. Saaliit isä nylki ja nahat pingotettiin sopivasti muotoillun laudan päälle kuivumaan. Niistä sai siihen aikaan kohtalaisen hyvän hinnan.

Oravanmetsästystä isä harrasti pystykorvakoirien kanssa. Vanhan Jepen kuoltua meille hankittiin pienikokoinen Peni, josta tuli hyvä oravan haukkuja. Heti ensimmäiseltä metsästysretkeltä Penin kanssa palatessaan isän repussa oli 18 oravaa. Oravannahatkin tekivät silloin hyvin kauppansa.

Metsästys vaati paljon haulikon patruunoita ja käytetyt hylsyt ladattiin uudelleen. Minä en innostunut metsästyksestä, mutta Eerosta tuli aikanaan vähintään isänsä veroinen metsästäjä, joka kilpaili menestyksellisesti ainakin piirin parhaasta kettusaaliista. Eero kuului myös parhaisiin hirvenmetsästäjiin, mistä muistona ovat komeat lapasarvet kamarin seinällä.

Juhlapäivät

Siihen aikaan rytmittivät niin kirkolliset kuin maallisetkin juhla- ja muut erikoiset päivät vuodenkiertoa. Meille nykyaikana tuttujen juhlapäivien lisäksi tärkeitä olivat Pyhäinmiestenpäivä, Mikkelinpäivä, Kynttilänpäivä sekä Marianpäivä. Lasten syntymä- ja nimipäiviä meillä ei vietetty eikä lahjoja annettu. Ripillepääsy taisi olla ainoa kahvihetken arvoinen juhlatilaisuus.

Juhannukseksi tuotiin juhannuskoivut, “kasket” rappujen pieleen julistamaan keskikesän suurta päivää. Samanlaisista kaskista tehtiin pihaan muutaman kerran myös pyöreä lehtimaja. Muutoin ei meillä sen kummemmin Juhannusta vietetty. Vasta 1950-luvulla, 17-vuotiaana aloin käydä Eenokilla, joka oli suuri tanssipaviljonki Länsi-Säkylässä Pyhäjärven rannalla. Juhannusaattona siellä saattoi olla 10 000 juhlijaa. Musiikista huolehti tavallisesti helsinkiläinen tanssiorkesteri, oli tivoli, yleisölennätyksiä ja muuta ohjelmaa.

 

Terveydenhoito

Terveydenhuolto oli yksinkertaista. Kunnanlääkäri Kyllönen otti potilaat vastaan virka-asunnossaan. Kuulin myös terveyssisaresta ja seurakunnan diakonissasta, mutta en ollut koskaan tekemisissä heidän kanssaan. Säkylässä oli apteekkarina aatelismies J.E.Schantz. Sieltä ostettiin apteekin itse sekoittamia influenssapulvereita, jodia haavojen hoitoon sekä iktyolisalvaa ja sinkkipastaa ihottumien hoitoon.

Lääkärin palveluja tarvittiin ani harvoin. Isoäitini Kristiina eli 92- vuotiaaksi ja tarvitsi lääkäriä vain kerran. Äidilläni oli laiska sydän ja sen takia hän kävi kerran Turussa tutkittavana tohtori Mustelinin vastaanotolla, jossa tämä määräsi äidille jotain bromipitoista vahvistavaa lääkettä. Itse muistan käyneeni lääkärissä vain kerran talvisodan aikana, kun sain kuumaa kahvia iholleni juostessani päin äitiä, jolla oli tulikuuma kahvikuppi kädessä. Lääkäriin oli matkaa kahdeksan kilometriä ja sinne äiti vei minut potkukelkalla kovassa pakkasessa.

 

Kirkon rooli

Kirkolla oli siihen aikaan vielä iso rooli kyläläisten elämässä. Jumalanpalveluksissa käytiin tosin enää muutaman kerran vuodessa. Isänäitini Aina Niemi kertoi kerran huvittuneena laskeneensa, että kirkkoherra toisti saarnassaan 18 kertaa ”No niin…”

Kirkkoherra Kaarlo Kustaa Käes vaikutti lapsen mielestä jotenkin ankaran vanhoilliselta. Kasvot silmälaseineen olivat kuin historiankirjan kuvituksesta. Myöhemmin olen saanut kuulla ja ymmärtää, että todellisuudessa hän oli oikein ystävällinen ja hyväntahtoinen mies. Rovastin jalat olivat heikot nuoruudessa sairastetun polion jäljiltä. Käeksestä kiersikin huvittava ihan totuudenmukainen lause, jonka kaikki sanat alkavat samalla kirjaimella: ”Kirkkoherra Kalle Kustaa Käes käveli kahta keppiä käyttäen kirkkoon kellojen kumahdellessa”.

Kirkko järjesti myös pyhäkoulutoimintaa lapsille. Meidän kylässä pyhäkoulua pitivät emännät Rauha Reko ja Martta Salminen. Monet vanhemmat lähettivät lapsensa pyhäkouluun, mutta jotkut olivat jo maallistuneempia ja antoivat lapsilleen enemmän vapautta. Minä kävin pyhäkoulua ja uskon, että se antoi minulle arvoja, jotka ovat vaikuttaneet paljonkin elämäni kulkuun. Rovasti Käes järjesti hengellisiä tilaisuuksia, seuroja, kodeissa eri puolilla seurakuntaa. Meidänkin kylällä pidettiin seurat ainakin kerran vuodessa vuoron perään jossakin talossa. Ohjelmaan kuului virrenveisuuta ja sananselitystä sekä tietysti myös kahvit tai sen korvikkeet emännän leipoman pullan kera. Keväisin oli myös lukukinkerit jossain isommista taloista. Aikuisille oli samanlaista ohjelmaa kuin seuroissa, mutta lapsille pappi ja lukkari pitivät kuulusteluja lukutaidossa ja katekismuksen tuntemisessa.

Häät ja hautajaiset olivat tilaisuuksia, joihin koko kylän väki osallistui. Tarjoiluna oli kotona valmistettu monipuolinen pitoruoka klimppisoppineen. Sananparret ja monenlaiset vanhankansan viisaudet kuuluivat erilaisten kokoontumisten puheenaiheisiin. Ja monien koomisten tapahtumien muisteluksia kerrottiin, kuten esim. seuraava: Erään mökin mummon ja vaarin (nimi unohtunut) lehmät olivat karanneet laitumelta ja vaari yritti turhaan saada niitä kiinni. ”Mikset etteen karannu?”, huusi mummo. Johon vaari: ”Se on harva miäs ko täsä iäs karaa, ja hyvin harva onki!”